aina kovaa ei ikinä pehmeää,enkeleitä ei meille riitäkkään,mene vaan mä voin kääntää pään,vaikea selittää ja ymmärtää,miten toisesta aina jälki jää...

Tämä on sarjassamme niitä tarinoita josta en oo varma haluanko julkaista tätä kaiken kansan nähtäville. Kirjoitan nyt vaan.

 

Posttraumaattinen kasvu. Tuon mulle sanoi joku viisas. Ja siitä lähti mun henkinen kasvu, joka on jatkunut tähän päivään. Välillä enemmän ja välillä vähemmän.

 

"Sinulla on trauma" sanoi mun psykologi muutama vuosi sitten. Olo oli helpottunut, koska olin miettinyt mikä mua vaivaa. Mun oli pakko päästä puhumaan jonkun ihmisen kanssa, joka olisi puolueeton ja joka osaisi ehkä mua neuvoa. Miten päästä eteenpäin. Ja antaa itselleen anteeksi.

Nämä on tosi vaikeita asioita käsitellä yksin. Minä raukka yritin kovasti. Ja valuin sellaiseen tilaan, jossa en uskaltanut edes nauraa julkisesti...koska minullahan ei ollut lupaa iloita mistään. Tuo ihmisenmieli on uskomaton. Miten nuo aivot toimiikaan niin?

 

Trauman mulle aiheutti tapahtuma, jonka yhtenä "päähenkilönä" olin. En halunnut olla tai oikeasti en edes ollut, vaan se leima laitettiin mun otsaan halusin sitä tai en. Juttu on tosi pitkä ja kerron sen joskus. Vielä en ole valmis. En tiedä olenko koskaan. Yhtenä trauman aiheuttajista oli myös luottamus minkä menetin. Itseeni. Ystäviini. Mieheeni. Minulle tapahtui jotain , jossa jouduin selittelemään toisen ihmisen tekemiä vääryyksiä vaikka en itse niissä ollut mukana. Jouduin valehtelemaan toisen ihmisen takia. Jouduin "syytettyjen penkille" vaikka olin vain ainoastaan rakastanut. Ja halunnut olla rakastettu. Silloin tuntui, että multa on revitty sydän rinnasta irti, koska en voinut olla rehellinen. Jouduin erilaisten tapahtumien seurauksena hyljeksityksi, näkymättömäksi, juorujen kohteeksi, kyttäyksen kohteeksi ja vainotuksi. Tätä kesti pahimmillaan 3 vuotta. Niin, että mitä se tekee sielulle? Se murskaa sut pieniksi paloiksi, jotta sun on kerättävä itses kasaan. Toinen vaihtoehto on luovuttaa ja mennä siihen mukaan niin susta tulee näkymätön. Ja välinpitämätön.

 

Minä päätin pelastaa itseni.

 

Kun nykyään on puhuttu kiusaamisesta niin mua on kyllä kiusattu. Mut on jätetty ulkopuolelle. Mulle ei oo puhuttu. Mun romahtamista on odotettu, että sitten nämä henkilöt voisivat olla tyytyväisiä & hymyillä mun romahtamiselle. Mun pomolle on soitettu ja haukuttu mut. Mun 3:lle pomolle oikeestaan. Mun harrastuksesta (bändi) on yritetty tehdä synti mun työpaikoilla. Mun tekemää työtä on kyseenalaistettu (joka sai mut tekemään työtäni vielä paremmin). Munsta on valehdeltu juttuja joita oisin muka tehnyt, vaikka en oo tehnyt. Mut haastettiin oikeuteen, jossa syytteet hylättiin, koska oikeesti en ollut tehnyt asioita mistä mua syytettiin. Mua on "pidetty silmällä". Munsta on kirjoitettu juttuja jotka ei pidä paikkaansa. Mua on uhkailtu väkivallalla.

 

Nyt katson noita kaikkia tapahtuneita juttuja sivusta ja pyörittelen päätä et tapahtuiko ne oikeesti mulle? Miten helvetissä mää selvisin näinkin selväjärkisenä kaikesta tuosta. Mutta olinhan minä rikki. Ei sitä tajua vasta kun sitten myöhemmin. Muistan sen kuristavan tunteen kurkussa.

 

Niin se posttraumaattinen kasvu. "Posttraumaattinen kasvu edellyttää suurtaa tuskaa". Eli suomeksi sanottuna käyt pohjalla (siis uit pohjamudassa) ja se sitten kasvattaa sua ja "muutut" myönteisemmäksi. Löydät elämänilon.

 

Puhutaan kasvutaipaleesta. Arvostat sun elämää, koet asioita positiivisemmin ja sun arvomaailma muuttuu. Sun elämästä tippuu sellanen turhanpäiväinen valitus pois ja kykenet nauttimaan niistä hetkistä. Niistä pienistäkin hetkistä. Koen itse olleeni sinnikäs & luottavainen enkä antanut periksi. Olen myös antanut näille haukkujille ja kyttääjille anteeksi. Ja ennen kaikkea itselleni. En halunnut katkeroitua ja muuttua kyyniseksi. Maailma on kuitenkin kaunis. Maailmassa tapahtuu myös pahaa, mutta omasta elämästä pitää rakentaa sellainen, että olet onnellinen. En tarkoita nyt sellaista hypersuperihanaonnellista vaan ehkä enemmän sana tyytyväinen vois olla oikeampi. Täällä maapallolla ollaan se yks kerta ja et pääse tekemään uudestaan asioita. Siksi omalle elämälle pitää tehdä merkitys.

 

Kyllähän sitä välillä silloin mietti, että kun ihmiselle "annetaan sen verran paskaa niskaan kuinka paljon se jaksaa kantaa" että kuinkahan paljon mulle on varattuna sitä paskaa?

 

Tiedän, että ihmisellä tulee aikoja jolloin mennään matalaliitoa, mutta pitää uskoa että joskus tulee se hyvä päivä. Sitä toivoa paremmasta ei saa unohtaa.

 

Mun oli helppo jatkaa itseni kanssa kun tiesin, että mulla on/oli trauma. Mulla oli syy sille, miksi käyttäydyin niin kuin käyttäydyin. Mulle oli helpotus myös kuulla, että myös muissa ihmisissä oli vikaa, koska olin ainoastaan pitänyt itseäni syyllisenä. Ei rikki mennyttä ihmistä saa kohdella niin kuin mua kohdeltiin. Missään vaiheessa en turvautunut lääkkeisiin(masennus), mutta tuona aikana alkoholia join enemmän kuin yleensä. Nykyään juon sidua vain silloin kun se on mukavaa. Silloin sitä saattoi ottaa kuppia myös unohtaakseen kaiken sen paskan mikä vello ympärillä. Nykyään en ota muuta kuin silloin kun on hyvää seuraa ja meininki iloinen. Alkoholismiinkin on helppo ajautua.

 

Oon ylpee itsestäni että pääsin rämpien kuivalle maalle. Mut nyt sitä ollaan pystyssä. Tukevasti kahdella jalalla. Negatiivisuus on poissa ja elämässä vallitsee tasapaino. Oon onnellinen.