love.peace.harmony.
Menin salaa Ouluun, mun kotikaupunkiin perjantaina.En halunnu kertoo kellekkään et oon siellä, koska kävin puhumassa mun vanhemmille mun tulevasta suunnasta mun elämässä. Jotenki ne ei edes ollu yllättyneitä ja tiiän että saan niiltä 100prosenttisen tuen.Onneks mulla on noin ihanat vanhemmat.Kysymyksessä on siis avioero.En ois uskonut, että tämä päivä tulee, mutta nyt sille vaan ei voi mitään.Tämä on pitkän (itseasiassa vuosien) harkinnan tulos.Ja tiiän, että munsta tulee taas onnellinen. Oon välillä ollu niin eksyksissä mun elämän kans, mutta nyt mulla on taas suunta.Ja mää oon vahva ja meen eteenpäin nöyrästi, mutta itseäni kunnioittaen.
Mää jätin kaiken taakseni noin 9vuotta sitten kun muutin pois Oulusta.En tietenkään lähteny sieltä niin että oisin polttanut siltoja takanani.Mää olin rakastunut ja halusinkin uusia tuulia elämääni.Muutin kaupungista maalle ja mulla oli ihan mieletön tekeminen että opin elämään maalla.Se ei oikeesti oo mitenkään helppoa.Välillä mulla oli ihan mieletön ikävä mun kavereita ja kävinkin tietysti aina mahdollisuuksien mukaan kotikaupungissa moikkaamassa tuttuja.Välillä tunsin itseni tosi yksinäiseksi ja oisin kaivannu juttukaveria.Siis semmosta tyttö-juttukaveria :). Ja välillä olin pettynyt mun oulufrendeihin kun niistä ei kuulunu mitään.Oli semmonen olo ettei ketään kiinnosta mitä mulle kuuluu.
Oon oikeesti sosiaalinen ihminen ja tutustun tosi helposti ihmisiin, mutta tää alue missä asun niin täällä ei noin vaan tehdäkään kavereita(saatikka ystäviä).Täälläpäin Suomee on jotenki vaan tosi hankalaa päästä ihmisen lähelle.Kyllä mulla nykyään on kavereita täällä, mutta niitä ei voi mitenkään verrata mun oikeisiin ystäviin.Mun oikeet ystävät voi laskee yhden käden sormilla.Ja ne on ihan parhaita.Kiitos ystäväni mun :).
Nyt oon siis ihan uuden edessä.Mua välillä pelottaa ja välillä oon tosi rohkeena tästä mun päätöksestä.
Voin sen verran vielä avata tätä mun juttua, että kun olin tammi-maaliskuussa siellä mun "eatpraylove"-reissussa niin siellä tää ajatus kypsy.Muistan yhden aamun Thaimaassa kun olin aamujoogannu ja lähin sit aamu-uinnille ja siellä meressä kun olin kaulaan asti kahlanneena, mulla alko valumaan kyyneleet...ja niistä ei meinannu tulla loppua.Itkin ja itkin ja tiesin koko ajan miksi itken.Tiesin sisimmässäni, että mun pitää ottaa avioero.Sen jälkeen itkin siellä reissussa aina kun mua itketti.Yhtenä aamuna kahvilassa itkin sitä, että miksi mulla ei oo mun rakasta mun kans aamukahvilla istumassa.Siinä naapuripöydässä varmaan miettivät et oonko joku maanisdepris kun silleen itken, mutta sillon päätin vaan näyttää tunteeni.Just sillon ja siinä, välittämättä mitä joku ajattelee.Olin välillä siellä reissussa ihan paskana, mutta tiesin, että olin menossa oikeeseen suuntaan.Ehkä se teki munsta myös vahvan tai ainakin vahvemman jaksaa tää kaikki. Avioero ei koskaan helppo.Ei vaikka lähtisi millaisesta liitosta tahansa.Mulla on ollu ihan ok liitto, mutta mää en oo missään tapauksessa onnellinen.Ja mää olen lopettanut yrittämästä.Yksin ei voi pitää liittoa kasassa.
Mää teen nyt kovasti töitä.Ja oon hakenut uutta työpaikkaa uudesta kaupungista.Ja aion alottaa uudelta pöydältä kaiken.Ja nyt oon itselleni rehellinen.
Munsta tulee onnellinen !
Mää jätin kaiken taakseni noin 9vuotta sitten kun muutin pois Oulusta.En tietenkään lähteny sieltä niin että oisin polttanut siltoja takanani.Mää olin rakastunut ja halusinkin uusia tuulia elämääni.Muutin kaupungista maalle ja mulla oli ihan mieletön tekeminen että opin elämään maalla.Se ei oikeesti oo mitenkään helppoa.Välillä mulla oli ihan mieletön ikävä mun kavereita ja kävinkin tietysti aina mahdollisuuksien mukaan kotikaupungissa moikkaamassa tuttuja.Välillä tunsin itseni tosi yksinäiseksi ja oisin kaivannu juttukaveria.Siis semmosta tyttö-juttukaveria :). Ja välillä olin pettynyt mun oulufrendeihin kun niistä ei kuulunu mitään.Oli semmonen olo ettei ketään kiinnosta mitä mulle kuuluu.
Oon oikeesti sosiaalinen ihminen ja tutustun tosi helposti ihmisiin, mutta tää alue missä asun niin täällä ei noin vaan tehdäkään kavereita(saatikka ystäviä).Täälläpäin Suomee on jotenki vaan tosi hankalaa päästä ihmisen lähelle.Kyllä mulla nykyään on kavereita täällä, mutta niitä ei voi mitenkään verrata mun oikeisiin ystäviin.Mun oikeet ystävät voi laskee yhden käden sormilla.Ja ne on ihan parhaita.Kiitos ystäväni mun :).
Nyt oon siis ihan uuden edessä.Mua välillä pelottaa ja välillä oon tosi rohkeena tästä mun päätöksestä.
Voin sen verran vielä avata tätä mun juttua, että kun olin tammi-maaliskuussa siellä mun "eatpraylove"-reissussa niin siellä tää ajatus kypsy.Muistan yhden aamun Thaimaassa kun olin aamujoogannu ja lähin sit aamu-uinnille ja siellä meressä kun olin kaulaan asti kahlanneena, mulla alko valumaan kyyneleet...ja niistä ei meinannu tulla loppua.Itkin ja itkin ja tiesin koko ajan miksi itken.Tiesin sisimmässäni, että mun pitää ottaa avioero.Sen jälkeen itkin siellä reissussa aina kun mua itketti.Yhtenä aamuna kahvilassa itkin sitä, että miksi mulla ei oo mun rakasta mun kans aamukahvilla istumassa.Siinä naapuripöydässä varmaan miettivät et oonko joku maanisdepris kun silleen itken, mutta sillon päätin vaan näyttää tunteeni.Just sillon ja siinä, välittämättä mitä joku ajattelee.Olin välillä siellä reissussa ihan paskana, mutta tiesin, että olin menossa oikeeseen suuntaan.Ehkä se teki munsta myös vahvan tai ainakin vahvemman jaksaa tää kaikki. Avioero ei koskaan helppo.Ei vaikka lähtisi millaisesta liitosta tahansa.Mulla on ollu ihan ok liitto, mutta mää en oo missään tapauksessa onnellinen.Ja mää olen lopettanut yrittämästä.Yksin ei voi pitää liittoa kasassa.
Mää teen nyt kovasti töitä.Ja oon hakenut uutta työpaikkaa uudesta kaupungista.Ja aion alottaa uudelta pöydältä kaiken.Ja nyt oon itselleni rehellinen.
Munsta tulee onnellinen !
Kommentit
Lähetä kommentti