Miltä tuntuu olla äiti? Tarinaa synnytyksestä ja äitinä olosta!

Sillon kun sain tietää, että munsta tulee ÄITI olin hetken kauhuissani. Miten osaan? Millainen mun pitää olla? Tuleeko munsta hyvä äiti? Meneekö mun elämä pilalle? Pääsenkö enää ikinä mihinkään? Kykenenkö olemaan hyvä vanhempi meidän lapselle? Tuleeko meidän lapsesta terve? Miten uskallan synnyttää? Miten osaan imettää?

 

Ajatukset risteili ja sulattelinkin asiaa noin viikon verran. Sitten päätin, että en ressaa. Kaikki ajallaan. Onneksi oon tämmönen ei ressaaja-tyyppi. Jotenkin kaikki oli kuitenkin luonnollista.

 

 

Mun raskausaika meni hyvin. Olin vaan jotenkin tosi rauhallinen, tasapainoinen ja ..noh..onnellinen. Mulla ei ollu mitään mielialamuutoksia. Ainoastaan pizzaa teki mieli koko ajan :)! Mun poikakaverin kaverit oli kyselly mun poikkikselta, että onko hän joutunu pakeneen paikalta kun oon saanu "kohtauksia" ja poikakaverin kans ihmeteltiin et mitä kohtauksia. Mulla ei ollu "kohtauksia" koko raskausaikana :).Munsta oli ihanaa olla kotona, ei tarvinnu viikonloppusin lähtee mihinkään jos ei huvittanut. Oli ihanaa lukee rauhassa kirjoja ja vaan nautiskella sellaisesta hitaasta elämästä. Jossain vaiheessa mun hemoglobiini laski alle sadan ja jouduin sitten syömään rautaa, jotta saatiin se nousuun. Silloin mua väsytti paljon. Ja mun oikean käden etusormi ja keskisormi oli puutuneena yli puolet raskausajasta...se oli ärsyttävää mutta kestin senkin kuin nainen. Ilmeisesti se johtu kudosten turvotuksesta ja siitä että mulla on rannekanavat ahtaat. Mun ranne joudutaan jossain vaiheessa leikkaamaan, mutta vielä se ei oo ollenkaan paha, että vaatis leikkausta. Loppuvaiheessa raskautta mun maha oli v-a-l-t-a-v-a ja mun jalat ihan turvoksissa. En voinu käyttää muita kuin sandaaleita. Muut kengät ei mahtuneet jalkaan. Onneks mun laskettuaika oli kesäkuun alussa niin tiesin ettei mun tarvi hikoilla sen mahan kanssa helteissä :).

Multa kyseltiin neuvolassa, että pelottaako synnytys ja senkin olin päässäni ajatellut, että eiköhän siitä hengissä selviä. Aika paljon tänne maailmaan on äidit lapsia synnyttänyt, joten en ajatellut ettenkö selviäis siitä. Halusin synnyttää normaalisti, alakautta. En edes ajatellut sectioo.

 

 

Mun synnytys käynnisty lauantaina klo11 kun lapsivedet meni. Luulin pissanneeni housuun :). Lähdin sairaalaan vasta klo16 ja pääsinkin heti osastolle. Mun poikakaveri lähti ajamaan Helsingistä heti kun soitin hänelle.(Mun poikakaveri on töissä Helsingissä, koska sillä on oma firma ja työt siellä...eli oon "leskenä" aina ma-to). Suunnuntai aamuna alko mun supistukset ja ne tulikin lujaa. Ihan järkyttävää. Miten me naiset kestetään ne? Pääsin synnytysosastolle sitten klo20 aikaan,kun olin siis kärvistellyt supistusten kanssa päivän siinä. Noin klo20 mulle laitettiin epiduraali ja voi taivas, että olin taivaassa. Sai hetken levätä. Sitten vähitellen mulle laitettiin taas sitä ainetta joka tuo supistukset takaisin. En oikeen muista yöstä mitään muuta kuin sen, että vedin ilokaasua ja yritin olla jossain asennossa, joka helpottais olotilaa...mutta sitä ei missään vaiheessa tullut :). Jossain vaiheessa lääkäri tutki mua ja sanoi, että en tuu aukeaan siihen vaadittuun 10 cm jotta voin alkaa ponnistaan, joten päädyin sectiopöydälle. Olinkin siinä vaiheessa niin poikki, että en ymmärrä miten olisin edes kyennyt ponnistaan lapsen pihalle. Mua itketti se sectio, mutta ei voinu mitään. Mullahan oli myös noussut kuume ja tulehdusarvot, niin senkin takia päädyttiin sectioon. Klo 11:20 kuultiin Pepin parkaisu ja sain Pepin mun mahan päälle. Mua kursittiin sitten kiinni ja poikakaveri pääsi pesemään ja hoitamaan Peppiä. Olin niin kateellinen siinä vaiheessa :). Jouduin vielä puoleksitoista tunniksi heräämöön enneku pääsin osastolle ihaileen Peppiä.

Osastolla sitten ihmeteltiin ja ihasteltiin meidän ihmettä. Ja mun piti tietysti aloittaa imettäminen. Sekin oli niin luonnollista vaikka olin ajatellut ettei siitä välttämättä tuu mitään. Koska mulla oli se leikkaushaava niin en saanut liikkua ja Peppiä sitten hoitajat nosti aina tissiltä tissille. Tiistaina halusin jo nousta sängystä ja päästä käveleen, mutta se ei ihan onnistunut. Kykenin käveleen jonkin verran, mutta kun lähdettiin mummojen kanssa kahville kahvioon, niin poikakaveri lykkäs mut pyörätuoliin ja sitten mentiin :). Keskiviikkona jo kävelin. Mua oli peloteltu siitä sectiosta, että sillon ollaan tosi kipeitä ja mihinkään ei voi liikkua ja plaa plaa. Mut mun mielestä se ei todellakaan ollut NIIN paha kuin siitä oli puhuttu. Voi olla, että myös omalla asenteella saatto olla osuutta asiaan. "Minähän kävelen heti vaikka sattuis" :). Niin tyypillistä mua :)!

 

 

 

Päästiin vasta perjantaina pois sairaalasta, kun mun tulehdusarvot oli ok ja kuumettakaan ei ollut. Olihan se mieletöntä päästä kotiin. Sairaalassa ennen lähtöä mua vaan itketti. En kyennyt pidättään mun kyyneleitä, ne vaan tuli. Ehkä se oli jotain pelkoa tulevasta. Että kykenenkö nyt olemaan se hyvä äiti ?

Kaikki on mennyt hyvin. Peppi on 4kk ja 9päivän ikäinen. Mulla loppui imetys 5viikon jälkeen, koska yksinkertaisesti multa ei vaan tullut maitoo. Senkin yli pääsin heti, koska jos maitoa ei tule niin sitten sitä ei tule. That's it. Korvikkeella mentiin. Peppi heräs aluksi noin 3 kertaa yössä. Jo elokuussa Peppi nukkui 8 tunnin yöunia. Nyt hän nukkuu 8-10 tunnin yöunia. Eli en oo missään vaiheessa kokenut, että olisin väsynyt. Oon saanut nukkua siis itsekin. Nyt Peppi jo pitää päätään pystyssä ja syö jonkin verran kiinteää ruokaa. Peppi kehittyy ihan hurjasti koko ajan.

 

 

Oon ollut koko ajan varma itsestäni. Kaikki vaan tulee jotenkin luonnollisesti. Oon nauttinut äitiydestä ja oon varmasti hyvä äiti. Ja Pepillä on myös hyvä, huolehtiva ja rakastava isä!

Oon aina ihmetellyt sitä naisten ihmeellistä "kuohkaamista" asioista. Yritetään olla superäitejä ja tehdään kaikki oppikirjojen mukaan ettei kukaan vaan pääse sanomaan mitään. Mua ei oo kiinnostanut oppikirjat vaan oon tehnyt asioita jotka on tuntunu hyvältä. Mua ei kiinnosta mitä muut sanoo mun äitiydestä, vaikka tiedän, että se tuntuis pahalta jos joku tulis arvostelemaan mun kykyä olla äiti. Tähän asti kaikki on mennyt hyvin. Jos Pepillä kiukututtaa niin yritän olla mahdollisimman rauhallinen. Tiedän, että jos hermostuisin niin Peppi hermostuis vaan enemmän. Tiedän, että tulevaisuudessa saan kokea vielä hampaitten tulon, uhmaiän ja teini-iän tuomat hermostumiset....mutta ne on sitten joskus. Eletään päivä kerrallaan ja nautitaan tästä hetkestä mikä on.

 

 

Mun paino nousi raskaudenaikana noin 20kg ja nekin on lähtenyt pois. Ensimmäisen viikon jälkeen lähti 11kg ja loput sitten pikkuhiljaa. En jaksanut ottaa ressiä tuostakaan asiasta. On normaalia, että nainen pyöristyy raskauden aikana. Joillakin raskauskilot lähtee ja joillakin ei. Kävin heti jo alusta asti (siis synnytyksen jälkeen) joka päivä lenkillä ja vaunukävelemässä. En siksi, että laihtuisin vaan siksi, että se oli mukavaa. Naisen vartalo muuttuu raskauden myötä ja sekin on normaalia. Minä ainakin oon tyytyväinen mun vartaloon vaikka mun maha vähän roikkuukin :). Vaatteet kuitenkin menee päälle ja kengät jalkaan :). Ei mun tarvi olla missimitoissa, koska mulla on tärkeämpiäkin asioita hoidettavana kuin laihduttaminen. Oon just hyvä näin. Mua kiinnostaa terveelliset elämäntavat ja jos terveelliset elämäntavat mulla on, niin silloin mun kroppakin on automaattisesti hyvässä kunnossa. Sen kummemmin sitä ressaamatta :).

Äitinä olo on muuttanut mua. Tottakai! Oon paljon varmempi ja mulla ei oo kiire mihinkään. Asiat tapahtuu ajallaan. Peppi on tärkein meidän elämässä. Sitten tulee kaikki muu.

 

 

Ollaan lähdössä poikakaverin kanssa Prahaan marraskuun lopulla ja ollaan silloin Pepistä erossa 4 päivää. Mua jännittää jo nyt, että miten me kestetään se. Mutta halutaan hoitaa myös meidän parisuhdetta, joten siksi pieni loma on varmasti paikallaan tässä synkässä syksyssä (en oo syksy ihminen...). Ei saa kuitenkaan unohtaa itseäkään tässä vauva-arjessa. Minä ainakin jaksan paremmin kun pääsen vaikka sinne kävelylle välillä yksin. Tunti poissa ja jaksaa taas paremmin.

Jokainen nainen ja äiti tekee tyylillään. Vaikka aina ei ymmärtäisi muiden äitien "kuohkauksia" niin en niihin puutu. Me ollaan jokainen erilaisia ja toimitaan omalla tyylillä eri tilanteissa. Mää en voi enää sanoa muutakuin että "don't worry be happy" :) !!!! Äitinä olo on ihanaa !!!!!

 

 

Terkuin, äiti