Sunnuntai-illan mietteitä...

Tässä istuskelen yksin mietteissäni ja kuuntelen hiljaista asuntoa. Piti kirjoittaa 21 päivän haasteesta, mutta tästä taitaakin tulla ihan jotain muuta. Kirjoitan tuosta haasteesta sitten huomenna. 

Selasin tuossa naamakirjaa ja sieltä pompahti esiin eräs taiteilija, jonka maalauksia ihailen, mutta samalla ne on kuitenkin hieman pelottavia. Hänen postauksestaan lähtikin ajatus virtaamaan ja huomasin ajattelevani sitä, että miten jotkut ihmiset uskaltavat ollakin niin reilusti omia itseään? 

Aloin miettimään, että ketä kaikkia ihailenkaan tässä maailmassa. Kenen saappaisiin hyppäisin tuosta vaan, jos se olisi mahdollista? Eipä niitä kovin montaa ole, mutta ihmisiä joita ihailen on paljon.

Mietin mun ystäväpiiriä ja sitä,mitä mieletöntä osaamista mun ystäväpiiristä löytyy. Ollaan kaikenlaisissa duuneissa ja ollaan kyllä kaikki hyviä siinä mitä kukin tekee.

Ketä minä sitten ihailen ? Minä ihailen ihmisiä jotka ovat löytäneet "sen jutun" elämäänsä. Sellaisia ihmisiä, jotka ovat eläneet elämäänsä niin, että ovat saaneet tehdä juuri sitä juttua mikä tekee heidät onnellisiksi ja missä he ovat hyviä. Tai, että he ovat tienneet jo nuoresta lähtien mille polulle he elämässään suuntaavat.

Miksiköhän se on ollut mulle niin vaikeeta? Muistan kuinka yläasteella kipuilin sitä, että en tiennyt mitä haluan opiskella tai mikä minusta tulee isona. Muut lähti lukioon tai amikseen, minä menin kymppiluokalle miettimään vielä vuodeksi, että mitähän sitä opiskelisi. Silloin jo kiinnosti erilaiset taidepainotteiset alat, mutta jotenkin päähän oli iskostunut ajatus ettei niillä aloilla ole töitä...ellet ole mielettömän lahjakas...ja en pitänyt itseäni lahjakkaana...oikein missään. Niimpä sitten kymppiluokan jälkeen suuntasin nokkani ravintolapuolelle. En kadu päivääkään käymiäni kouluja...kaikesta on jäänyt mulle käteen paljonkin. Kaikki aloittamani koulut oon käynyt kunnialla loppuun vaikka oon tiennyt sisimmässäni etten niistä tee elämäntyötäni. Ravintolakoulun jälkeen menin kosmetologikouluun ja opiskelin vielä myyntikoulutuksen tuon jälkeen. Olin koko ajan ihan pihalla. Oli vaikeaa asettua aloilleen kun sisimmässä kaihersi tunne, etten ikinä löydä omaa alaani.

Elin vuodet 21vee-26vee etsien jotain mihin tarttua. Haahuilin epämääräisesti ja en oikein osannut tehdä mitään järkevää.Oli kummallisia suhteita siinä ja energiaa kului ihan typeriin asioihin.

Muistan kun olin kesätyöpaikassani ja siellä eräs nuori lukiolaistyttö kertoi aikoivansa lääkäriksi. Siellä se ruokatauoilla pänttäsi kemiaa ja matikkaa. Meikäläinen mietti vaan, että millonhan pääsee seuraavan kerran baariin :D. Tämä tyttö sitten haki lääkikseen ja tietenkin pääsi sisään...mulla ei koskaan ole ollut mitään selvää ajatusta siitä mitä haluan elämältä.Siellä samaisessa työpaikassa oli monta muutakin, jotka olivat päättäneet mitä heistä tulee isona ja sitten..lumps vaan ja ne pääsi niihin kouluihin sisään mihin ne haki.Tapasin siellä työpaikassa monen monta lahjakasta ihmistä.

Ainakin sen olen tiennyt aina, että haluaisin ottaa asioihin kantaa. Haluaisin kirjoittaa. Haluaisin ehkä osata maalata. Haluaisin tehdä dokumentteja. Haluaisin myös hoitaa ihmisiä kokonaisvaltaisesti. Haluaisin ehkä myös kirpputorin, koska siellä saisin järjestellä pöytiä...rakastan järjestämistä :)! Ehkä munsta vois tulla järjestäjä?

Olin viime viikolla messuilla työpaikan puolesta ja huomasin, että oon hyvä tuollaisissa tapahtumissa. Munsta on kiva jutella ihmisten kanssa ja ihmiset jotenkin uskaltaa lähestyä mua tuollaisissa tapahtumissa (johtuukohan se siitä, että oon niin lyhyt ja sen takia en niin pelottavan näköinen?). Siellä tulikin mieleen, että miksi en oo hakenut sellaiseen kouluun, jossa voisi valmistua messuemännäksi ja/tai järjestelijäksi? :D! Onkohan sellaisia kouluja olemassa? (Kertokaa jos on!)

Tosiaan joo...ajatuksissani oli siis tänä iltana ihailemani ihmiset. En usko siihen, että ihailemani ihmiset olisivat saaneet helpolla mitään (tai niin ainakin luulen). Tiedän, että unelmien eteen joutuu tekemään töitä ja mitään ei saa ilmaiseksi. 

Ihailen siis ihan tavallisia ihmisiä, jotka ovat vain uskoneet itseensä ja tehneet sitä mikä on tuntunut hyvälle.

Kuulen kuinka aika tikittää ja en ole enää mikään nuori tytönhempukka, joten pientä paniikkia on ilmassa siitä, että saisi tehdä asioita jotka tekee onnelliseksi. Jos totta puhutaan, olen kipuillut tämän asian kanssa tässä noin puolisen vuotta. Asioita on kuitenkin alkanut tapahtumaan ja ennenkaikkea olen itse alkanut tekemään asioille jotain, että ne muuttuisivat. Edelleenkään kukaan muu niitä asioita ei voi tehdä kuin itse. Kukaan ei tule kotoa hakemaan ja tarjoa kultalautasella kaikkea valmiina.

Mut hei Universumi ja sen tähtipöly... jos vähän kuitenkin heittäisit tähtipölyä mun päälle...ois aika nastaa :)

Mut hei maailma, mää lähen nyt nukkuun. Hyvää yöä ja nähdään huomenna!